Mutta siihen Tukholmaan. Menimme illaksi pyörimään Djurgårdenissa, mutta huvipuistoihin emme raaskineet enää pariksi tunniksi itseämme maksaa sisään. Djurgårdenin saari on viihtyisä puistomainen alue, jossa tönöttää kartano siellä ja toinen täällä. Niityllä kuninkaallinen riistanvartija koulutti paimenkoiriaan kaitsemaan lammaslaumaa. Sunnuntaina kaduilla oli Tukholmassa varsin rauhallista ja liikennettä keskustan alueella aika vähän. Jalankulkijoita ja lenkkeilijöitä sitäkin enemmän. Kun Päivän Virallinen Jäätelökin oli nautittu ja jalat kävelty kipeäksi, oli aika siirtyä yöpuulle, ehkä reissumme erikoisimpaan majapaikkaan. Olimme varanneet itsellemme purjeveneen eräästä Östermalmin venesatamasta. Kyllä siinä tuli tosi autenttinen ruotsalainen kulttuurielämys, kun purjelaivan kannella auringon laskiessa nautimme olutta auringon laskiessa jonnekin tulosuuntaamme.

Lokit pitivät aivan helvetinmoista mekkalaa koko yön ja heräsimme muutaman tunnin torkahtelevan piehtaroinnin jälkeen hyökätäksemme ajoissa Värtahamnenin satamaan. Joku muukin oli keksinyt saman ja jono kiemurteli moottoritien liittymään asti. Laivaan päästiin kuitenkin kommelluksitta ja tässä käytävien sohvilla torkkuessa tämä päivä on mennyt. Kävimme kuitenkin syömässä kunnolla ihan kolmen ruokarajin merimenun reissun päätökseksi ja kohtahan tämä purkki tärähtääkin jo Turun satamaan. Terve taas ja seuraaviin seikkailuihin!

Falunissa on Kopparbergin kuparikaivos, josta Ruotsin kuningaskunta (ja jo viikingit ennen sitä) kaivoi rikkauksia noin tuhannen vuoden ajan. Keskiajalla 2/3 koko Euroopan kuparista kaivettiin täältä. Voidaankin sanoa, että Ruotsin suurvalta-asema myöhemmillä vuosisadoilla oli täysin riippuvainen tämän kaivoksen tuottavuudesta. Pohjola olisi tänä päivänä hyvinkin erilainen paikka, jos tarinan mukaan jonkun paimentolaisen vuohi ei olisi tullut eräänä iltana kotiin sarvet Falunin okrasta värjäytyneenä. Paimentolainen seurasi mistä vuohi oli saanut värin sarviinsa ja näin kaivos löytyi. Louhinta perustui vuosisatojen ajan avolouhokseen, jossa poltettiin tulta yöt läpeensä valtavissa roihuissa ja aamulla sitten pilkottiin tulen lohkomaa kalliota. Vasta räjähdysaineiden keksimisen jälkeen joskus keskiajalla kaivos syveni kaivostunneleiksi, josta syvimmät ylettävät yli 400 metrin syvyyteen. Oli aika huikea ajatus, että ruutia ei ollut vielä keksitty, kun kaivostoiminta paikalla aloitettiin ja viimeiset louhinnat tehtiin nykyaikaisella Semtexillä 1992. Kaivoksen äärimmäisen tärkeyden vuoksi kuningaskunnan menestykselle Ruotsin (ja Norjan) kuningassuvut ovat aina käyneet kunnioittamassa paikkaa henkilökohtaisesti ja heidän nimikirjoituksensa aina 1800-luvun lopulta Ruotsin kuningasperheen nuorimpiin vuodelta 2015 löytyivät erään kaivoskammion seinästä kultakirjaimin ikuistettuna. Kuvaavaa toiminnan pitkäjänteisyydestä on alla kuvassa näkyvä kaivoskuilu, jota alettiin louhia ylhäältä alaspäin joskus 1400-luvulla ja se pääsi lopulliseen syvyyteensä 1700-luvun loppupuolella. Heittämällä parikymmentä sukupolvea ehti mennä tuotakin kairatessa.

Kaivoksen mineraaleilla on erikoinen taipumus pysäyttää biologinen hajoaminen. Iso osa kaivoksen sisällä sijaitsevista puisista tukirakennelmista on satoja vuosia vanhoja, vaikka kaikki paikat lilluvat koko ajan maan pinnalta tihkuvasta sadevedestä märkänä. Samassa luolassa, jossa kuninkaallisten kirjoitukset sijaitsivat, oli kasattu koivupölkkyjä estämään seinän romahtaminen. Kuivupölkyt näyttivät siltä, kuin ne olisi kasattu siihen eilen, vaikka ne olivat olleet siinä kolmatta vuosisataa. Edes tuohi ei ollut tummunut pölkyistä. Kaivoksesta oli myös 1800-luvulla löytynyt nuoren miehen ruumis. Koska kukaan kaivoksen työntekijöistä ei kalmaa tunnistanut, se päätettiin nostaa keskelle Falunin kaupungin toria näytille, josko joku hänet tuntisi. Ja niin vaan joku vanha eukko tunnisti nuorukaisen 42 vuotta aiemmin kadonneksi sulhokseen. Kalma ei ollut vanhennut päivääkään, eikä hänessä ollut mitään normaaleja ruumiin hajoamisen merkkejä.

Auton lataaminen Ruotsin puolella ei ollutkaan yhtä mutkatonta kuin Norjassa. Latureita oli paljon harvemmassa ja ne oikuttelivat enemmän. Sähköautoja Taalainmaalla ei juuri näykään, täällä luotetaan vielä vahvasti diesel- ja etanoli-Volvoihin. Kun olimme yöpyneet jossain Tuusulan omakotialueen ruotsalaisessa kopiossa, jouduimme ajamaan parikymmentä kilometriä takaisin, koska seuraavalle laturille Tukholman suunnalla olisi ollut hieman liikaa matkaa suhteessa auton arvioon jäljellä olevasta kantamasta, eikä senkään laturin toimivuudesta voinut mennä takuuseen. Monesti on vielä niin, että 24/7 julkiseksi merkitty laturi sijaitseekin jossain autoliikeen pihalla, jonne ei sitten porttien läpi sunnuntaina tai iltaisin pääsekään. Norjassa laturit toimivat poikkeuksetta ja niitä oli niin paljon, ettei tällaisia tarvinnut miettiä. Ruotsin päätös panostaa kaasu- ja etanoliautoihin ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi saattaa näkyä tässäkin väliaikaisesti. Norjassa valtaosa autoista on jo sähköisiä, yleensä Tesla ykkösautona ja sitten joku pienempi kauppakassina. 2010-lukua vanhempia autoja näkyy Norjan puolella vain harvakseltaan.

Seuraavaksi Tukholmaan ja sieltä kotia kohti.

Majoituimme Nygårdshöydenin pastellinväriseen kaupunginosaan erääseen vanhaan liikekulmahuoneistoon, joka oli remontoitu AirBnB-asunnoksi. Olohuoneesta astuttiin siis suoraan jalkakäytävälle. Käppäilimme illalla ympäri keskustaa, joka on mielenkiintoinen sekoitus rakennuksia keskiajalta nykyaikaan. Rannassa on Bryggenin historiallinen, Unescon maailmanperintökohteeksi merkitty hansakortteli, joka mielestämme näytti lähinnä halvalta lavasteelta. Mutten kaupunki on kyllä todella viihtyisä, kävelykatuja on runsaasti ja kaduilla on paljon puita. Kapeita kujia, joiden varrella on pieniä puutarhoja, risteilee ylös ja alas mäkiä. Nordnesin niemen kärjessä on todella hieno puisto, jossa istuskelimme nauttimassa viiniä ja katselemassa auringon laskua laivojen seilatessa ohitse.

Bergenissä olisi varmasti viihtynyt pidempäänkin, mutta olimme jo lyöneet lukkoon seuraavat majoituspaikkamme ja alkoi olla aika kääntää Mustangin keula kohti kotia. Perjantaina puolilta päivin lähdimme ajelemaan valtatie E16:sta kohti Osloa. Tie kulkee Vestlandin läänissä läpi todella jylhien maisemien sukeltaen välillä kilometrien tunneleihin, joista pisin oli Lærdal, 24,5 kilometrin pituinen maailman pisin autotunneli. Yövyimme jonkun suomalaisen Maaritin kesämökillä keskellä ei-mitään.

Telemarkista kruisailtiin sunnuntaina Rogalandin lääniin Norjan länsirannikolle. Matka Dyrskarin maisematietä oli taas jotain ihan erilaista, kuin oltaisiin laskeuduttu vieraalle planeetalle. Reitti halkoi lumihuippuisia vuorenlakia ja vuoristojärviä, joissa kellui jäälauttoja. Puun närettäkään ei kasvanut korkeimmilla alueilla noin kilometrin korkeudella merenpinnasta. Pian sukellettiin taas tunneliin ja tupsahdettiin ulos ihan eri näköisessä, vehreässä laaksossa.

Navi ohjaa historialliselle Ryfylkevegenille (Ruiskansan tielle), siis hieman autoa leveämmälle vuoren seinämää seurailevalle kinttupolulle, jossa on noin sadan metrin välein kohtaamispaikkoja. Jos ylös ajaessa sattuu kallioseinämän takaa tulemaan matkailuauto tai -vaunu vastaan, joutuu peruuttelemaan edelliselle kohtaamispaikalle. Tiessä ei ole kaikkialla kaiteita, vain betonista valettu reunakivi, jonka yli ajaminen tarkoittaisi pyörimistä alas laaksoon pari sataa metriä alempana, hyvällä tuurilla suoraan järveen. Hitaammat menijät antavat täällä kyllä miellellään tietä ja päästävät ohi. Itse tien pinta on aivan fantastisessa kunnossa, kuten tiet Norjassa yleensäkin. Syrjäisinkin sivutie jollekin lammasfarmille on tällä tyypillisesti paremmassa kunnossa, kuin päämoottoritiet Suomessa, koska pulaa valtion ylläpitorahoista ei ole. Jos maasto on liian hankala ja liikennettä on paljon, höh, puhkaistaan tuohon tunneli, eihän se maksa kuin miljardin.

Ryfylkevegen kiemurtelee läpi kapeiden laaksojen Saudaan ja aina Stavangeriin asti. Jäimme Saudassa pariksi yöksi vanhaan maalaistupaan vuorten kupeeseen. Alkuperäinen ajatus oli tehdä tästä päiväretki Folgefonnan kansallispuistoon, mutta vettä tuli taivaalta kuin aisaa ja luovuimme tästä hankeesta. Ajelimme autolla ympäriinsä räpsimässä valokuvia ja nauttimassa maisemista sadepilvien vyöryessä vuorien yli alas laaksoihin. Yksi päivä sohvalla leffoja katsoen ei tehnyt muutenkaan huonoa.

Tiistaina jatkettiin pitkin Ryfylkevegeniä ja saavuttiin Saudavuonon rannalle, eli saavutimme uudestaan Pohjanmeren nähtyämme sen viimeksi Oslossa. Matkalla ihmeteltiin Svandalsfossenin putouksia, joista tulikin nyt kahden päivän kaatosateen jälkeen vettä ihan reippaasti. Reitti kiemurteli vuonon rantoja ja yhden lauttamatkan jälkeen olimmekin pian Strandissa, josta olimme buukanneet merenranta-asunnon alakerran. Paikka valikoitui hyvältä etäisyydeltä Preikestolenista ja Stavangerista.

Preikestolen, eli Saarnastuoli, on patikointireitin päätepaikka muutaman kilometrin päässä Jørpelandsholmenin kylästä. Päätimme olla ovelia ja laittaa mukulat katsomaan elokuvaa lähtiessämme Sadun kanssa katsomaan paikkaa iltakahdeksan aikoihin. Tiedossa oli, että Norjan suosituimpana luonnonnähtävyytenä reitti kuhisisi turisteja, jotka voisi välttää menemällä epätavalliseen aikaan. Hetken auton pysäköinnin kanssa sekoiltuamme pääsimme liikeelle reitin virallisesta lähtöpaikasta, josta olisi karkeasti neljä kilometriä patikointia ja neljäsataa metriä nousua Preikestolenille. Bussilasteittain turisteja oli juuri poistumassa paikalta ja parkkialue menikin säppiin pian takanamme, eli uusia tulijoita ei enää meidän jälkeen paljon olisi. Ensimmäisen tunnin ajan poispäin tulijoita tuli vastaan tasaisesti, mutta kymmenen jälkeen illalla alkoi hiljetä ja reitti oli tyhjä muista ihmisistä. Kivuttuamme ensimmäiset kaksisataa metriä ylös jälleen kerran nepalilaisten sherpojen rakentamia kivipolkuja näimme viimeisten auringonsäteiden katoavan kukkuloiden taakse valaisten vielä hetken merenlahtea Stavangerin edustalla.

Hämärän laskeutuessa hyppelimme eteenpäin kiviä pitkin ja kahden tunnin jälkeen saavuimme vihdoin perille. Viimeiset 50 metriä polku kulkee aivan kallion reunalla, josta on pystysuora pudotus yli kuusisataa metriä alas vuonoon. Voin vain kuvitella millaista kauhua se aiheuttaa, kun jyrkäänteen reunalla, tuskin metrin levyisellä polulla vastaan tulee loputon jono horjuvia aasialaisturisteja ja selfieitä napsivia nuoria. Kaiteita ei ole, koska se pilaisi viranomaisten mukaan luontoarvot ja miljoonista kävijöistä huolimatta reunan yli pudonneita on ollut vain kourallinen. Preikestolen oli hämmästykseksemme typötyhjä sapuessamme sinne. Noin 25 x 25 metriä leveällä tasaisella kallioulokkeella käy noin 300 000 ihmistä kesässä, siis yli kolmetuhatta päivässä ja nyt se oli yksin meidän. Joimme rohkaisuksi oluet, jotta uskaltaiduimme edes hieman lähemmäksi omituisen luonnottoman kivenkinkareen reunaa. Näköalat paikalta olivat kesäyön hämärässäkin kieltämättä huikeat ja tullessamme näimmekin jokusen teltan, jossa ihmiset olivat nukkumassa herätäkseen instaamaan kielekkeeltä heti auringon noustessa vuorten takaa. Lähdimme kompuroimaan takaisin ja vastaan tuli vielä yksi keski-iän ylittänyt pariskunta, joka oli saanut saman hullun idean kuin me. Hyvällä onnella pääsimme takaisin taittamatta pimeässä nilkkojamme ja olimme takaisin kämpillä puoli kahden aikaan.

Seuraavana päivänä käytiin Stavangerissa, Norjan öljypääkaupungissa. Öljynporausmuseossa esiteltiin öljyalan huikeita saavutuksia ja haasteita. Olipa jopa oma osasto pohdinnalle ilmastonmuutoksesta ja sen merkityksestä fossiilisten polttoaineiden tulevaisuudelle Norjassa. Hieno pohdinta päättyi siihen, että Norjan on ikäänkuin osasyyllisenä ilmastonmuutokseen oltava maailman johtava maa vihr..puhtaassa siirtymässä ja maanlaajuinen hiilineutraalisuus pyritään saavuttamaan jo 2030-luvulla. Polttomoottoriautojen myynti loppuu täällä 2025 ja sähkö on jo nyt 100 % päästötöntä vesivoimaa. Itseasiassa Norjasta saattaa tulla hiilinegatiivinen, koska ilmakehästä kaapattua hiilidioksidia aiotaan pumpata isossa mittakaavassa maankuoreen, kunhan öljy ja maakaasuon napattu pois tieltä kuleksimasta.

Seuraavassa huoneessa sitten esiteltiin, kuinka öljyn etsintä ja -poraustekniikkaa tullaan putipuhtaasta Norjasta liisaamaan kolmansiin maihin ja uuden teknologian avulla fossiilisia voidaan lypsää maasta vielä paljon nykyistä rivakammin. Museon rahoittajana toimivat mm. valtion öljy-yhtiö Statoil ja poraustekniikkaa myyvät suuryritykset. Norjalla on kansalaisten yhteisessä öljyrahastossa yli 15 000 miljardia kruunua pahan päivän varalle ja eilen luettiin uutinen, jonka mukaan maailman isoin fosfaattiesiintymä on hiljattain löytynyt Norjasta. Esiintymä on suuruudeltaan saman verran kuin koko maailman kaikki tähän mennessä löydetyt fosfaattivarannot. Fosfaatti on fosforilannoitteisiin perustuvan nykyaikaisen maanviljelyksen korvaamaton lähtöaine ja tärkeä kemikaali sähköautojen akkujen tuotannossa. Esiintymässä arvioidaan olevan louhittavaa noin sadaksi vuodeksi ja löytyneiden mineraalien arvo mitataan tuhansissa miljardeissa euroissa. Norjalaiset eivät myöskään fiksuina myy raaka-aineitaan bulkkina, vaan jalostavat ne itse pitkälle ja keräävät koko arvoketjun tuotot itselleen. Toinen vaihtoehto on, että kaivosoikeuksia vuokrataan hyvällä katteella määräaikaisesti ulkopuolisille norjalaisten ottaessa vuokrakauden jälkeen valmiin infrastuktuurin itselleen ja tehden suurimmat voitot näin itse. Näin on toimittu onnistuneesti jo aiemmin öljybisneksessä periaatteella: fyrkat meille, riskit teille.

Lasten kirjoitukset näkyvät kommenttiosiossa, koska kirjoittelemme näitä tekstejä usein jo lasten ollessa nukkumassa.

Seuraavana aamuna päätimme jättää Oslon taaksemme, ja suuntasimme Skieniin, josta alkaa pitkä sulkukanavilla varustettu joki kohti Vestfold ja Telemarkin aluetta. Kanavaa pitkin seilaavat turistialukset 105 km aina vesistön perällä sijaitsevaa Dalenia kohti. Kävimme Skienissä syömässä ja  kylpylässä laskemassa vesiliukumäkeä jonka jälkeen yövyimme pikaisesti tyhjässä hiihtokeskuksessa.

Tie alkaa täällä muuttua koko ajan mutkikkaammaksi ja tiessä on jatkuvasti jyrkkiä nousuja sekä laskuja sen kiemurrellessa "fjellien" (jotain tunturin ja vuoren väliltä) yli. Välillä sukelletaan kilometrien pituisiin tunneleihin ja kuljetaan pienten kylien läpi. Iltapäivästä saavuimme Daleniin, joka on historiallinen asutus edellä mainitun joki-kanava-järvi-kokonaisuuden perällä. Löimme teltan pystyyn koskien keskellä sijaitsevalle leirintäalueelle. Ajattelimme grillata jotain tulipaikalla, mutta puitapa ei ollut saatavilla. Niitä ei myöskään myydä missään, mutta leirintäalueen hollantilainen isäntä sanoi, että kyllähän me suomalaiset nokkelina erä-Jormina jotain keksimme. Ajelimme hieman kylän ulkopuolelle, josta löytyikin parin vuoden takainen hakkuualue. Siellähän sitä valmista karahkaa oli vaikka millä mitalla. Pikainen pyrähdys vielä Vinmonopoletissa ja tulet pystyyn. Leirintäalueen isäntä sanoi, ettei antaisi esim. hollantilaisten vieraidensa polttaa nuotioita metsäpalovaaran aikana, mutta meihin hän luottaisi, koska olimmehan ihan metsäläisiä.

Aamulla päätimme lähteä kokeilemaan näitä metsäläistaitojamme kiipeämällä läheltä alkavaa patikointireittiä. Reitin vaikeustasoksi oli merkitty 'vaikea', mutta ei se meitä pysäyttäisi. Alussa oli kilometrin mittaiset, todella jyrkät nepalilaisten sherpojen rakentamat kiviportaat, jotka päättyivät jossain kolmen sadan metrin korkeudella sijaitsevalle maatilalle. Maatilalla oli asunut pari mummoa 90-vuotiaiksi ja nyt se oli historiallinen maamerkki. Mummot olivat päässeet aikanaan kättelemässä kuningasta Osloon, ja se olikin ainoa kerta, kun he poistuivat maatilaltaan. Polku jatkoi nousemistaan ja jostain 450 metrin korkeudelta löysimme kallioseinämään hakatun, n. 20-30 metriä syvän luolan. Alueella oli aikanaan paljon kuparikaivoksia, joten tämä on saattanut olla yhden sellaisen alku.

Kadotimme polun hetkeksi, koska polun kartalle merkitty reitti ei vastannut lainkaan polun todellista sijaintia. Hetken katajissa ryvettyämme löysimme polun uudestaan ja yhä ylemmäksi noustuamme vastaan tuli vielä toinen maatila, jossakin 500 metrin yläpuolella. Maatilalta lähti vanha metsätie, jota hetken seurattuamme saavuimme tunturipuron varteen. Keittelimme siinä pastat ja kahvit, jonka jälkeen totesimme, että loppumatka reitistä läheiseen kylään olisi lähinnä kuusimetsää ja jalatkin alkoivat olla aika hapoilla tässä vaiheessa. Päätimme ottaa oikoreitin ja seurata tunturipuron matkaa takaisin alas Dalenin kylään. Polku oli uskomattoman jyrkkä alamäki, jossa välillä roikuttiin aikamoisten pudotusten reunalla, joen kohistessa jossain alapuolella. Nousu lähes kuuteen sataan metriin oli vienyt kutakuinkin kolme tuntia, mutta alas tultiin puolessa tunnissa. Reisilihakset ovat kipeitä vielä nytkin tätä kirjoittaessa.

Kun saavuimme autolle, alkoi sataa kaatamalla. Sadetta olisi luvassa yhtäjaksoisesti seuraavat kolme päivää. Luimme uutisista, että sama matalapaine oli ripsauttanut hieman vettä sinne Suomeenkin. Teltta piti veden ulkona lähes sataprosenttisesti, pieni läikkä oli aamulla ilmestynyt makuupussin päälle. Sade hellitti pieneksi hetkeksi joskus kymmenen aikaan, jolloin purimme leirin ja lähdimme eteenpäin, kohti yhä jylhempiä maisemia.

Keskiviikkona lähdimme tutkimaan Osloa. Palloilimme muutaman vaihtoehdon välillä, mutta ajattelimme, että tutustuminen Norjalaiseen kulttuuriin kannattaa sittenkin aloittaa Nasjonalmuseetista. Eiköhän siellä kerrota myös niistä viikingeistä.

Ja paskat. Koko museossa ei ollut yhtään mainintaa kulttuurista, joka satojen vuosien ajan hallitsi Skandinaviaa. Ruotsalaisesta, ranskalaisesta, hollantilaisesta ja jopa suomalaisesta kulttuurista oli paljon viittauksia. Kokonainen osasto antiikin kreikkalaisia patsasjäljennöksiä (näitä on joka ikisessä kansallismuseossa). Tullessamme ulos jäimme miettimään, onkohan norjalaista kulttuuria olemassakaan, vai onko norjalaisuus vain joukko lainauksia muista maista? Olihan siellä toki sitten Munchin Huutoa ja muita tunnettujakin teoksia.

Kävelimme helteessä vielä rantaa pitkin varsinaiselle Munch-museolle, jossa kävimme lähinnä ottamassa kuvia 11. kerroksen näköalatasanteelta. Museon edessä on uimaranta lapsille, jossa väsyneitä pikkujalkoja saattoi jäähdytellä. Tepastelimme vielä aikamme keskustassa, joka on aika kompaktin kokoinen ja varsin viihtyisä, koska autoliikenne on ohjattu pääosin maan alle (vink vink, keskustatunneli). Päivän Viralliset Jäätelöt syötyämme kipusimme takaisin autoon ja ajoimme vielä yhdeksi yöksi Torilin maatilalle, joka sijaitsee linnuntietä 10 km päässä keskustasta, mutta tietä pitkin 50 km päässä (pitää kiertää Oslonvuono). Tarkoitus oli tulla vielä seuraavana päivänä Osloon, josta jatkettaisiin eteenpäin kohti Vestfoldin ja Telemarkin maakuntaa. Alla kuvassa Ooppera ja Munch.

Tutkailimme kotona Norjan karttaa ja koska kukaan ei ollut vielä käynyt Etelä-Norjassa, sinne siis päätimme sännätä. Pohjois-Norja ja Lofootit on jo koluttu, mutta esim. Oslossa ei ole vielä käyty. Laivalla Stogikseen ja siitä muutaman tunnin ajo Ruotsin poikki vaikutti selkeältä suunnalta. Buukkasimme muutamaksi ensimmäiseksi yöksi paikat AirBnB:n kautta. Palvelulla on helppo asettaa esim. hinta- ja palvelutasosuodattimia ja tiirailla sitten paikkoja kartalta, joka auttaa hahmottamaan järkeviä päivämatkoja. Kuten kaikki tietävät, Norja on suhteellisen kallis maa, emmekä halunneet joutua tilanteeseen, jossa joudumme päättämään joko neljänsadan euron hotelliyön tai kuuden tunnin ajomatkan väliltä. Norjasta löytyy kohtuullisen hintaisiakin paikkoja, jos pystyy hieman liikahtamaan kalleimmilta paikoilta. Tämän enempää emme kuitenkaan matkaamme tyypilliseen tapaamme suunnitelleet, vaan lähdimme liikenteeseen katsoen mitä tulevaisuus eteen tuo.

Maanantaina 26. kesäkuuta ryntäilimme sitten vielä ympäri pk-seutua etsien viimeisiä tavaroita ja katsastustoimistoa, josta saisi rekisteriotteen teknisen osan mukaan. Tökkäsimme Tukholman naviin ja ajoimme Turkuun lataamaan akut täyteen ja odottelemaan laivan lähtöä. Lähdön lähestyessä suhasimme sitten vielä Naantalin satamaan, jossa hetken hölmisteltyämme ajoimme takaisin Turun satamaan. Aina ei kannata luottaa naviin.

Laiva lähti 20.55 ja saimme lähes keulapaikan autolle laivasta. Maailman Parhaat Karkit taxfreestä ja sitten goijaamaan, herätys olisi 4.30 Suomen aikaa.

Aamulla sujahdimme ulos laivasta ja suoraan tunnelia ulos Tukholmasta. Motarit ovat Ruotsissa ihan eri laatua kuin kotona ja olimmekin hetkessä Kristenehamnissa, jossa oli tauon paikka ja ruokaostoksien lataaminen sekä auton lataus. Pohdimme mikä kaikki on kallista Norjassa ja ostimme takakontin (se vähä tila mitä siellä vielä oli) täyteen lihaa ja olutta. Koska tulevassa yöpaikassamme Oslon eteläpuolella ei olisi nähtävästi mahdollisuutta ladata autoa, löimme osoitteeksi laturin muutaman kilometriä ennen sinne saapumista. Tukholman ja Oslon välinen valtatie E18 on pääosin yksikaistaista moottoriliikennetietä, mutta ohituspaikkoja on runsaasti, joten rekkaletkojen ohi pääsee näppärästi. Jossain vaiheessa hieman ennen Norjan rajaa navi ohjasi sivutielle, josta vielä kerran sivutielle. Alla kuva kohdasta, jossa ylitimme Ruotsin ja Norjan rajan. Odotimme jotain hieman juhlallisempaa, mutta meneehän tuokin. Eipähän ollut ruuhkaa.

Syy löytyi taas navista, jossa oli asetuksena "vältä tullitiet". Aiheeseen liittyen, tilasin ennen matkaa Norjan liikennevirastosta elektronisen tunnisteen, jolla saa ajella tulliteitä ja käyttää lauttoja merkittävästi huokeammin rekisteröityneenä asiakkaana, sähköautoilijat saavat luonnollisesti vielä lisäalennukset. Tunnisteella oli muodollinen pantti, jonka saa takaisin, kun ilmoittaa asiakkuuden päättymisestä. Ylitettyämme nyt rajan liimasin tunnisteen tuulilasiin.

Palasimme valtatielle ja suhasimme sunnitellulle latauspaikalle. Vuorossa oli Päivän Virallinen Jäätelöhetki. Yöpaikamme emäntä oli ilmoittanut tulevansa töistä kotiin puoli neljän aikaan, joten pienet viivyttelyt eivät olleet ollenkaan haitaksi. Vielä pieni pyrähdys ja olimme perillä Torilin emännöimällä kotitilalla, jossa vuohet, kanit, kanat ja muut elukat vaeltelevat vapaasti vieraiden iloksi. Toril ystävällisesti upgreidasi yöpaikamme isompaan asuntoon kuin olimme varanneet. Pupujen pyöriessä jaloissa ja lasten pelatessa pöytälätkää grillasimme tulipaikalla burgerit ja kaaduimme sänkyyn. Aikainen herätys laivalta oli tehnyt tehtävänsä.