Seuraavana aamuna päätimme jättää Oslon taaksemme, ja suuntasimme Skieniin, josta alkaa pitkä sulkukanavilla varustettu joki kohti Vestfold ja Telemarkin aluetta. Kanavaa pitkin seilaavat turistialukset 105 km aina vesistön perällä sijaitsevaa Dalenia kohti. Kävimme Skienissä syömässä ja  kylpylässä laskemassa vesiliukumäkeä jonka jälkeen yövyimme pikaisesti tyhjässä hiihtokeskuksessa.

Tie alkaa täällä muuttua koko ajan mutkikkaammaksi ja tiessä on jatkuvasti jyrkkiä nousuja sekä laskuja sen kiemurrellessa "fjellien" (jotain tunturin ja vuoren väliltä) yli. Välillä sukelletaan kilometrien pituisiin tunneleihin ja kuljetaan pienten kylien läpi. Iltapäivästä saavuimme Daleniin, joka on historiallinen asutus edellä mainitun joki-kanava-järvi-kokonaisuuden perällä. Löimme teltan pystyyn koskien keskellä sijaitsevalle leirintäalueelle. Ajattelimme grillata jotain tulipaikalla, mutta puitapa ei ollut saatavilla. Niitä ei myöskään myydä missään, mutta leirintäalueen hollantilainen isäntä sanoi, että kyllähän me suomalaiset nokkelina erä-Jormina jotain keksimme. Ajelimme hieman kylän ulkopuolelle, josta löytyikin parin vuoden takainen hakkuualue. Siellähän sitä valmista karahkaa oli vaikka millä mitalla. Pikainen pyrähdys vielä Vinmonopoletissa ja tulet pystyyn. Leirintäalueen isäntä sanoi, ettei antaisi esim. hollantilaisten vieraidensa polttaa nuotioita metsäpalovaaran aikana, mutta meihin hän luottaisi, koska olimmehan ihan metsäläisiä.

Aamulla päätimme lähteä kokeilemaan näitä metsäläistaitojamme kiipeämällä läheltä alkavaa patikointireittiä. Reitin vaikeustasoksi oli merkitty 'vaikea', mutta ei se meitä pysäyttäisi. Alussa oli kilometrin mittaiset, todella jyrkät nepalilaisten sherpojen rakentamat kiviportaat, jotka päättyivät jossain kolmen sadan metrin korkeudella sijaitsevalle maatilalle. Maatilalla oli asunut pari mummoa 90-vuotiaiksi ja nyt se oli historiallinen maamerkki. Mummot olivat päässeet aikanaan kättelemässä kuningasta Osloon, ja se olikin ainoa kerta, kun he poistuivat maatilaltaan. Polku jatkoi nousemistaan ja jostain 450 metrin korkeudelta löysimme kallioseinämään hakatun, n. 20-30 metriä syvän luolan. Alueella oli aikanaan paljon kuparikaivoksia, joten tämä on saattanut olla yhden sellaisen alku.

Kadotimme polun hetkeksi, koska polun kartalle merkitty reitti ei vastannut lainkaan polun todellista sijaintia. Hetken katajissa ryvettyämme löysimme polun uudestaan ja yhä ylemmäksi noustuamme vastaan tuli vielä toinen maatila, jossakin 500 metrin yläpuolella. Maatilalta lähti vanha metsätie, jota hetken seurattuamme saavuimme tunturipuron varteen. Keittelimme siinä pastat ja kahvit, jonka jälkeen totesimme, että loppumatka reitistä läheiseen kylään olisi lähinnä kuusimetsää ja jalatkin alkoivat olla aika hapoilla tässä vaiheessa. Päätimme ottaa oikoreitin ja seurata tunturipuron matkaa takaisin alas Dalenin kylään. Polku oli uskomattoman jyrkkä alamäki, jossa välillä roikuttiin aikamoisten pudotusten reunalla, joen kohistessa jossain alapuolella. Nousu lähes kuuteen sataan metriin oli vienyt kutakuinkin kolme tuntia, mutta alas tultiin puolessa tunnissa. Reisilihakset ovat kipeitä vielä nytkin tätä kirjoittaessa.

Kun saavuimme autolle, alkoi sataa kaatamalla. Sadetta olisi luvassa yhtäjaksoisesti seuraavat kolme päivää. Luimme uutisista, että sama matalapaine oli ripsauttanut hieman vettä sinne Suomeenkin. Teltta piti veden ulkona lähes sataprosenttisesti, pieni läikkä oli aamulla ilmestynyt makuupussin päälle. Sade hellitti pieneksi hetkeksi joskus kymmenen aikaan, jolloin purimme leirin ja lähdimme eteenpäin, kohti yhä jylhempiä maisemia.