Telemarkista kruisailtiin sunnuntaina Rogalandin lääniin Norjan länsirannikolle. Matka Dyrskarin maisematietä oli taas jotain ihan erilaista, kuin oltaisiin laskeuduttu vieraalle planeetalle. Reitti halkoi lumihuippuisia vuorenlakia ja vuoristojärviä, joissa kellui jäälauttoja. Puun närettäkään ei kasvanut korkeimmilla alueilla noin kilometrin korkeudella merenpinnasta. Pian sukellettiin taas tunneliin ja tupsahdettiin ulos ihan eri näköisessä, vehreässä laaksossa.

Navi ohjaa historialliselle Ryfylkevegenille (Ruiskansan tielle), siis hieman autoa leveämmälle vuoren seinämää seurailevalle kinttupolulle, jossa on noin sadan metrin välein kohtaamispaikkoja. Jos ylös ajaessa sattuu kallioseinämän takaa tulemaan matkailuauto tai -vaunu vastaan, joutuu peruuttelemaan edelliselle kohtaamispaikalle. Tiessä ei ole kaikkialla kaiteita, vain betonista valettu reunakivi, jonka yli ajaminen tarkoittaisi pyörimistä alas laaksoon pari sataa metriä alempana, hyvällä tuurilla suoraan järveen. Hitaammat menijät antavat täällä kyllä miellellään tietä ja päästävät ohi. Itse tien pinta on aivan fantastisessa kunnossa, kuten tiet Norjassa yleensäkin. Syrjäisinkin sivutie jollekin lammasfarmille on tällä tyypillisesti paremmassa kunnossa, kuin päämoottoritiet Suomessa, koska pulaa valtion ylläpitorahoista ei ole. Jos maasto on liian hankala ja liikennettä on paljon, höh, puhkaistaan tuohon tunneli, eihän se maksa kuin miljardin.

Ryfylkevegen kiemurtelee läpi kapeiden laaksojen Saudaan ja aina Stavangeriin asti. Jäimme Saudassa pariksi yöksi vanhaan maalaistupaan vuorten kupeeseen. Alkuperäinen ajatus oli tehdä tästä päiväretki Folgefonnan kansallispuistoon, mutta vettä tuli taivaalta kuin aisaa ja luovuimme tästä hankeesta. Ajelimme autolla ympäriinsä räpsimässä valokuvia ja nauttimassa maisemista sadepilvien vyöryessä vuorien yli alas laaksoihin. Yksi päivä sohvalla leffoja katsoen ei tehnyt muutenkaan huonoa.

Tiistaina jatkettiin pitkin Ryfylkevegeniä ja saavuttiin Saudavuonon rannalle, eli saavutimme uudestaan Pohjanmeren nähtyämme sen viimeksi Oslossa. Matkalla ihmeteltiin Svandalsfossenin putouksia, joista tulikin nyt kahden päivän kaatosateen jälkeen vettä ihan reippaasti. Reitti kiemurteli vuonon rantoja ja yhden lauttamatkan jälkeen olimmekin pian Strandissa, josta olimme buukanneet merenranta-asunnon alakerran. Paikka valikoitui hyvältä etäisyydeltä Preikestolenista ja Stavangerista.

Preikestolen, eli Saarnastuoli, on patikointireitin päätepaikka muutaman kilometrin päässä Jørpelandsholmenin kylästä. Päätimme olla ovelia ja laittaa mukulat katsomaan elokuvaa lähtiessämme Sadun kanssa katsomaan paikkaa iltakahdeksan aikoihin. Tiedossa oli, että Norjan suosituimpana luonnonnähtävyytenä reitti kuhisisi turisteja, jotka voisi välttää menemällä epätavalliseen aikaan. Hetken auton pysäköinnin kanssa sekoiltuamme pääsimme liikeelle reitin virallisesta lähtöpaikasta, josta olisi karkeasti neljä kilometriä patikointia ja neljäsataa metriä nousua Preikestolenille. Bussilasteittain turisteja oli juuri poistumassa paikalta ja parkkialue menikin säppiin pian takanamme, eli uusia tulijoita ei enää meidän jälkeen paljon olisi. Ensimmäisen tunnin ajan poispäin tulijoita tuli vastaan tasaisesti, mutta kymmenen jälkeen illalla alkoi hiljetä ja reitti oli tyhjä muista ihmisistä. Kivuttuamme ensimmäiset kaksisataa metriä ylös jälleen kerran nepalilaisten sherpojen rakentamia kivipolkuja näimme viimeisten auringonsäteiden katoavan kukkuloiden taakse valaisten vielä hetken merenlahtea Stavangerin edustalla.

Hämärän laskeutuessa hyppelimme eteenpäin kiviä pitkin ja kahden tunnin jälkeen saavuimme vihdoin perille. Viimeiset 50 metriä polku kulkee aivan kallion reunalla, josta on pystysuora pudotus yli kuusisataa metriä alas vuonoon. Voin vain kuvitella millaista kauhua se aiheuttaa, kun jyrkäänteen reunalla, tuskin metrin levyisellä polulla vastaan tulee loputon jono horjuvia aasialaisturisteja ja selfieitä napsivia nuoria. Kaiteita ei ole, koska se pilaisi viranomaisten mukaan luontoarvot ja miljoonista kävijöistä huolimatta reunan yli pudonneita on ollut vain kourallinen. Preikestolen oli hämmästykseksemme typötyhjä sapuessamme sinne. Noin 25 x 25 metriä leveällä tasaisella kallioulokkeella käy noin 300 000 ihmistä kesässä, siis yli kolmetuhatta päivässä ja nyt se oli yksin meidän. Joimme rohkaisuksi oluet, jotta uskaltaiduimme edes hieman lähemmäksi omituisen luonnottoman kivenkinkareen reunaa. Näköalat paikalta olivat kesäyön hämärässäkin kieltämättä huikeat ja tullessamme näimmekin jokusen teltan, jossa ihmiset olivat nukkumassa herätäkseen instaamaan kielekkeeltä heti auringon noustessa vuorten takaa. Lähdimme kompuroimaan takaisin ja vastaan tuli vielä yksi keski-iän ylittänyt pariskunta, joka oli saanut saman hullun idean kuin me. Hyvällä onnella pääsimme takaisin taittamatta pimeässä nilkkojamme ja olimme takaisin kämpillä puoli kahden aikaan.

Seuraavana päivänä käytiin Stavangerissa, Norjan öljypääkaupungissa. Öljynporausmuseossa esiteltiin öljyalan huikeita saavutuksia ja haasteita. Olipa jopa oma osasto pohdinnalle ilmastonmuutoksesta ja sen merkityksestä fossiilisten polttoaineiden tulevaisuudelle Norjassa. Hieno pohdinta päättyi siihen, että Norjan on ikäänkuin osasyyllisenä ilmastonmuutokseen oltava maailman johtava maa vihr..puhtaassa siirtymässä ja maanlaajuinen hiilineutraalisuus pyritään saavuttamaan jo 2030-luvulla. Polttomoottoriautojen myynti loppuu täällä 2025 ja sähkö on jo nyt 100 % päästötöntä vesivoimaa. Itseasiassa Norjasta saattaa tulla hiilinegatiivinen, koska ilmakehästä kaapattua hiilidioksidia aiotaan pumpata isossa mittakaavassa maankuoreen, kunhan öljy ja maakaasuon napattu pois tieltä kuleksimasta.

Seuraavassa huoneessa sitten esiteltiin, kuinka öljyn etsintä ja -poraustekniikkaa tullaan putipuhtaasta Norjasta liisaamaan kolmansiin maihin ja uuden teknologian avulla fossiilisia voidaan lypsää maasta vielä paljon nykyistä rivakammin. Museon rahoittajana toimivat mm. valtion öljy-yhtiö Statoil ja poraustekniikkaa myyvät suuryritykset. Norjalla on kansalaisten yhteisessä öljyrahastossa yli 15 000 miljardia kruunua pahan päivän varalle ja eilen luettiin uutinen, jonka mukaan maailman isoin fosfaattiesiintymä on hiljattain löytynyt Norjasta. Esiintymä on suuruudeltaan saman verran kuin koko maailman kaikki tähän mennessä löydetyt fosfaattivarannot. Fosfaatti on fosforilannoitteisiin perustuvan nykyaikaisen maanviljelyksen korvaamaton lähtöaine ja tärkeä kemikaali sähköautojen akkujen tuotannossa. Esiintymässä arvioidaan olevan louhittavaa noin sadaksi vuodeksi ja löytyneiden mineraalien arvo mitataan tuhansissa miljardeissa euroissa. Norjalaiset eivät myöskään fiksuina myy raaka-aineitaan bulkkina, vaan jalostavat ne itse pitkälle ja keräävät koko arvoketjun tuotot itselleen. Toinen vaihtoehto on, että kaivosoikeuksia vuokrataan hyvällä katteella määräaikaisesti ulkopuolisille norjalaisten ottaessa vuokrakauden jälkeen valmiin infrastuktuurin itselleen ja tehden suurimmat voitot näin itse. Näin on toimittu onnistuneesti jo aiemmin öljybisneksessä periaatteella: fyrkat meille, riskit teille.

Lasten kirjoitukset näkyvät kommenttiosiossa, koska kirjoittelemme näitä tekstejä usein jo lasten ollessa nukkumassa.